Ote Pentti Heinen novellikokoelmasta Pyörivä onni

Heinätukko

Sota-aika karkotti irtaimen kulkuväen maanteiltämme lähes tyystin, mitä nyt jokunen ikiliikkuja ja varsinainen kolmen kylän pommittaja kulki. Mustalaiskuorman tapasi joskus.

Elettiin kituliasta kevätaikaa. Lumiläimäreitä näki vielä takapihoilla, vaikka jokunen ruohonpeippa nosti jo vihertävää päätään kohti aurinkoa. Hepolan kartanon työväki jatkoi arkista aherrustaan. Osa rengeistä jatkoi sonnanajoa, osa aloitteli toukotöitä. Piiat pyörivät omissa askareissaan.

Talli-Aaro toi häkillisen heiniä navettasillan eteen ja lähti päiväkorvikkeelle. Aaron talsiessa pihan poikki ajoi sinne laihahko hevoskopukka kyydissään tumma pariskunta ja kolme mukulaa.

– Saatiin vieraiksi rautapalaneita, huomautti Aaro emännälle istuessaan keittiöpöydän ääreen.

Emännän muutoinkin tiukka ilme kiristyi hänen vilkaistuaan ikkunasta. – Pitääkin mennä vastaanotolle, tierä mitä taas häviää.

Emännän porhaltaessa pihaan mies korjaili valjaita. Muu perhe istui matalalaitaisilla ajelurattailla. Mies käännähti ja huusi iloisesti: – Hai sie hyvä ja hurskas emäntä. Annat sie pienen heinätukon miun hepallein? Miun heporaasu ihan näläst horjuu.

Hepolan Iitan hyvyys ja hurskaus oli hieman venyvää. Paremminkin Iitan huomio keskittyi palvelusväen työtehon seuraamiseen ja ainahan pientä huomauttamista löytyikin.

Emännän kasvoilla leiskui puna. – Meillä ei ole yleistä heinien jakopaikkaa. Mitä jää yli oman tarpeen, ne menee luovutukseen joka karvan.

Mies ei häkeltynyt, vaan kaivoi rattailta paalilangasta väännellyn esineen. Esine muistutti halstaria. – Vaihetaan hurskas emäntä. Sie annat sylyksen heiniä ja saat tämän käypäsen kalankypsennyslaitteen.

Emännän ajatuksissa pyöri kiukku ja ahneus. Mitä nyt yksi heinätukko. Talossa ei ole halstaria, mutta suolattuja sulkavia iso pytyllinen. Minä pistän piian halstraan kaloja, saamme hyvänkin vaihtelun ruokapöytään. Ääneen hän sanoi: – No, jos nyt yhren sylillisen, mutta vain yhren. Näyttäkääs sitä vehjettä.

Mies antoi ja emäntä käänteli esinettä. – Kovin on ruosteinen.

– Hai, ruosteet väheen hävii tules.

Kaupat tulivat ja emäntä kiikutti esineen keittiöön.

Mies peruutti rattaansa heinähäkin taakse, pudotti takaketjut alas ja alkoi kiskoa heiniä häkin alaosasta. Pitkä heinäjuotti alkoi venyä. Pyörähdys pari kertaa käsivarren ympäri. Taas nykäys ja kehittyi vahva heinäköysi.

Mies älähti: – Veähän Ruusa köyvenpäästä ja kierrätä ympär reunoi. Pojat sit tamppaa tiukkaan.

Vaimo veti ja neuvoi: – Kierrätä siekkii Hemmi sillai reunoi myöten saahaan mukkaan kaik korret.

Emännän palatessa pojat myttysivät viimeistä heinäköyden päätä alleen. Häkinpohjalle oli jäänyt vain muutama irtonainen ruupu. Kovinkaan korkealta ei heinätukko näyttänyt sivullepäin tumman perheen istuessa sen päällä.

Emäntä äimisteli: – Jo on mailman kirjat sekaisin. Sylys piti ottaa ja meni koko häkillinen.

Hyväntuulisena mies massutti hevostaan liikkeelle ja huudahti lähteissään: – Sylys kuin sylys. Hyvän sait ämmä hinnan luppoloistais.
----------------------
palaa pääsivulle